Huolen kantaminen, huolestuneena oleminen tuntuu olevan Suomen yleisin harrastus niin kansalaisten, viranomaisten kuin päättäjien keskuudessa. Aiheita riittää, kun vaan haluaa olla huolestunut. On pieniä huolenkantokohteita kuten liialliset lupiinit, konserttien ja kesätapahtumien melu tai vaikkapa jokakeväiset lumen alta paljastuvat koirankakat.
Isoja huolia on tarjolla maailman kriisipisteissä, itärajan turvallisuustilanteen ylläpidossa, työpaikkojen saatavuudessa, energian riittävyydessä hiilinielujen vähenemisessä ja tietysti omaan terveyteen liittyvissä kysymyksissä.
Huolenkannossa voi jakaa huolet kahteen ryhmään. Huolet, joille voin tehdä jotain ja huolet, joille ei voi tehdä mitään. Ja jos on huolestunut jostakin, mutta ei tee mitään asian korjaamiseksi, ei se taida silloin oikea huoli ollakaan.
Aika moni päättäjä ja kansanedustaja on ollut huolissaan Suomen energiajärjestelmän tilasta, energian riittävyydestä kriisitilanteissa, Suomen energiaomavaraisuudesta ja muun muassa siitä, kannattaako Suomeen sijoittaa 20 datakeskusta, vaikka ne tuovat sijaintikunnalle verotuloja ja jonkin verran rakennusaikaisia työpaikkoja. Mitä ne tekevät kaikkien tarvitseman sähkön hinnalle, sähkön runkoverkon kapasiteetille ja sen vaatimille lisäinvestoinneille.
Vielä 10 vuotta sitten muun muassa Huoltovarmuuskeskuksen kalvoissa Suomen energiajärjestelmä esitettiin kestävänä sen hajautuksen takia. Iso osa sähköstä oli vankkaa perusvoimaa eli ydin- ja vesivoimaa, jota täydensi hyvin kylmiin jaksoihin ja sähkön kulutuksen kysyntään sopeutuva lämmön ja sähkön yhteistuotanto niin teollisuudessa kuin kaupunkien lämmön- ja sähköntuotantolaitoksissa. Varmuutta toi lisää, puunjalostusteollisuuden purut ja pinnat sekä kotimainen turve. Ainoa suurempi huoli oli se, että lähes kaikki tuontienergia tuli Venäjältä. Siitä toki kannattikin huolestua, mutta oltiinko tilanteeseen varauduttu? Ei.
Toki nyt Venäjän kaasuntuonti on lopetettu, valtion autot eivät saa tankata Teboililla ja puuntuonti Venäjältä on lopetettu. Tuo 10 miljoonan kuution vuotuinen puuntuonti on korvattu kotimaisella puulla. Nyt ollaan sitten huolissaan kasvaneista hakkuista, vähenevistä hiilinieluista, kasvavasta puun polttamisesta.
Kuin pisteenä ii:n päälle samaan aikaan on oltu mittaamattoman huolestuneita Suomen turvetuotannosta. 15 vuotta sitten yhteisellä tutkimattomalla oikeudenkäynnillä päätettiin, että turvetuotanto ja sen 75 000 hehtaaria olivat syynä vesien tummumiseen. Turpeenkäytön alasajon seurauksena tuotantopintalasta on hävinnyt noin 2/3. Onko kukaan havainnut, nähnyt uutista tai tutkimusta, että vesiemme tilassa on tapahtunut täysin odotettu kirkastuminen. Eipä taida olla.
Oli mukava lukea uutinen, että tuore kauppa- ja teollisuusministeri kantoi huolta turpeen roolista huoltovarmuuspolttoaineena. Varoitteli myös viisaasti, että jos emme pidä huolta turpeen tuotantokoneistosta, turveyrittäjien tilanteesta ja tuotantoalueiden ylläpidosta saatamme olla joskus kriisitilanteessa pulassa.
Se hyvä puoli tässä on, että tarvitaan vain sata samoin ajattelevaa Arkadianmäelle, jotta huoli voidaan poistaa. Ne huolen poistavat päätökset voidaan tehdä eduskunnassa. Varmistetaan turpeen kaupallista kysyntää sallimalla lämpö- ja voimalaitoksille mahdollisuus polttaa tietty määrä verotta turvetta. Se voidaan tehdä ilman EU-notifikaatiota samoin kuin kotimainen lentoliikenteen tukeminen tai laivaliikenteen tukeminen. Ei lyödä kaikkia mahdollisia kapuloita rattaisiin, kun joku hakee lupaa kasvu- tai kuiviketurpeen tukemiseen. Viimeisen viiden vuoden aikana Suomessa on myönnetty yhteensä alle 1 000 hehtaaria uusia tuotantolupia. Samaan aikaan on ennallistettu moninkertainen määrä vanhoja alueita kosteikoiksi ja monikymmenkertainen määrä on metsitetty. Luvat tuovat tuottajille työtä ja varmistavat turvetuotantoinfran säilymisen. Turvetuottajat ja heidän kalustonsa sekä turpeen riittävä kaupallinen käyttö ovat ne tekijät, jotka pitävät turpeen huoltovarmuuspolttoaineena.
Ne kun varmistatte Arkadianmäelllä, niin on yksi huoli vähemmän.
Huoletonta kesää!
Ahti Martikainen
