Hyppää sisältöön
8.5.2024

Onko energiapolitiikkamme epäonnistunut?

Kirjoitan tätä blogia 2.5.2024. Lämmin toukokuinen päivä ja sähkön hinta on 50 senttiä kilovattitunnilta. Se on poikkeuksellisen korkea hinta. Kaksi ydinvoimayksikköä pysähdyksissä, tyyni sää, ei tuontia Venäjältä. Syitä on monia, mutta lopputulos on silti huono.

Usein unohtuu, että lämpökin on energiaa. Kaukolämpöä ei voi kilpailuttaa, vaan useimmiten asiakas vain maksaa. Suomessa noin puolet kotitalouksista on liitetty kaukolämpöön, eli kaukolämpöpuolue olisi ylivoimaisesti suurin puolue, jos sitä voisi äänestää.

Otin esimerkiksi tyyppiomakotitalon, mikä tarvitsee vuodessa 18 000 kWh lämpöä. Tässä hinnat on laskettu Helsingin, Tampereen, Turun, Oulun ja Kuopion hinnoilla. Vuonna 2019 kaukolämpöön liitetty omakotiasukas maksoi kaukolämmöstä keskimäärin 138 euroa kuukaudessa eli 1 656 euroa vuodessa. Lasku sisältää energiamaksun ja tehomaksun veroineen. Vuonna 2024 samat summat ovat 179 euroa kuukaudessa ja 2 148 euroa vuodessa. Lämmityksen vuosikustannus on noussut viidessä vuodessa 500 euroa eli noin 30 prosenttia. Tämä keskimäärin. Helsinki on ollut edelläkävijä vihreässä siirtymässä ja helsinkiläisen kaukolämpöasukkaan vuosikustannus on noussut viidessä vuodessa 1 848 eurosta 2 742 euroon eli noin 900 euroa ja prosenteissa 48 prosenttia. Ja muistettakoon, että tässä viiden vuoden aikasarjassa kolme ensimmäistä vuotta olivat nollainflaation aikaa ja aikaa ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan.

Kun vertaa noita lisäkustannuksia kehysriihen kansalaisille tuomiin lisäkustannuksiin, niin aika vaatimattomilta tuntuvat vuositasolla kymppien lisäkustannukset veroissa.

Voisi luulla, että kaukolämpöyhtiöt kylpevät rahassa moisten hinnankorotusten takia, mutta eivätpä kylve. Useammassa yrityksessä käydään muutosneuvotteluja kannattavuuden parantamiseksi. Jokin on mennyt pieleen energiapolitiikassamme, jos sitä katsotaan asiakkaan näkökulmasta.

Kaukolämmössä on siirrytty enenevässä määrin erillisiin lämmöntuotantolaitoksiin, jotka polttavat puuta kivihiilen ja turpeen sijaan. Investoinnit uusiin laitoksiin maksavat ja puun hinta on pompannut lisääntyneen energiapuukysynnän ja Venäjän puuntuonnin loppumisen takia taivaisiin. Nämä kustannukset näkyvät nyt kaukolämmön hinnoissa ja lisääntyneinä metsäteollisuuden kustannuksina. Nuo kustannukset näkyvät alentuneena kannattavuutena ja vähenevinä työpaikkoina.

Aivan kuten Hannes Mäntyranta kirjoitti Maaseudun Tulevaisuudessa, Suomi ulkoisti aika lailla vihreää siirtymää Venäjälle. Nyt kun Venäjän tuontipuu pitää korvata kotimaisella puulla, hiilinielut eivät enää kasvakaan ja mm. Kaakkois-Suomessa ja Pirkanmaalla hakkaamme jo nyt metsiämme enemmän kuin ne kasvavat. Ei hyvä.

Puun lisääntyvää polttamista on perusteltu ainakin viimeiset 15 vuotta sillä, että meillä on metsissä valtavat hoitohakkuurästit. On toivottu, että joku aloittaisi risukkojen perkauksen ja toimittaisi energiateollisuudelle jalostukseen kelpaamatonta ohutta rankaa. Näin jalostuskelpoinen puu menisi vientituotteiksi. Mutta pelkkä toivominen ei tuo yhtään uutta koneketjua ja yrittäjää risukoihin. Teot ovat puuttuneet ja puuttuvat edelleen.

Jos/kun lähivuosina puulle tulee jonkinlainen polttomaksu tai veroluonteinen ilmastokustannus, niin voi sanoa, että kuusessa ollaan. Ongelma on esillä, tarvitaan vain ratkaisu. Risut on saatava tukkien sijaan energialaitosten hakkureihin ja tukit jatkojalostukseen.

Ilomantsin aktiivihiililaitos on hyvä esimerkki yhdestä ratkaisusta. Ennen taajama lämmitettiin energiaturpeella. Nyt turpeesta tehdään aktiivihiiltä ja taajama lämpiää laitoksen hukkalämmöllä. Sivutuotteena työtä, paikallisen talouden aktivoitumista ja vientituloja. Ja puut menevät sahoille ja sellukattiloihin.

Ahti Martikainen

Kirjoittajasta

Ahti Martikainen Director, Communications and Public Affairs ahti.martikainen@neova-group.com +358 (0)40 680 4723

Ahdilla on yli 35 vuoden kokemus viestinnästä ja yhteiskuntasuhteista. Hän on työskennellyt Neovalla vuodesta 2011 lähtien.

Lue kaikki tämän kirjoittajan blogikirjoitukset