Uusi suoalue otettiin käyttöön vaiheittain. Ennen suon tuotantoon ottamista tutkittiin sen maatuneisuus pinnasta noin kolmen metrin syvyyteen, sekä turvekerroksen vahvuus pohjamaata myöten. Palaturpeen kuivauskentäksi tulevaa aluetta ei tarvinnut tutkia.
Seuraavaksi suoritettiin suopinnan vaakitus, jossa mitattiin suoveden luonnollinen laskusuunta. Veto-ojan tai laskuojan paikkana oli suon syvin kohta. Alueen ulkoreunalle kaivettiin reunaojat, joilla estettiin ulkopuolelta tulevan veden pääsy kentälle.
Palaturpeen nostoalueella ohjattiin lisäksi sivusuuntaiset salaojat kentän kuivattamiseksi, jonka jälkeen nosto aloitettiin automaattikoneella. Noin 25 cm leveän ja 1,2 metriä syvän pystyreunaisen salaojan reunat taitettiin yhteen yläosasta ja päälle laitettiin ojamaata, jotta sen yli pystyi ajamaan. Alueen kosteudesta riippuen salaojat tehtiin 30-40 metrin jaolla.
Kentällä oleva puusto poistettiin tarvittaessa ja niistä tehtiin pilkettä alueen asukkaiden tarpeisiin. Pinta tasattiin vielä kuokalla ja talikoilla. Tämän jälkeen alue sai vielä nimen ja numeron. Lisäksi siitä tehtiin tuotantokartta, josta ilmeni avo-ojien paikat ja pinta-ala hehtaareina. Tämän jälkeen kenttä oli tuotantovalmis.
Soiden metsittäminen
Sotien jälkeisen jälleenrakennuskauden aikana käännettiin Suomessa talouskasvun vauhdittamiseksi katseet metsiin. Huolena oli puun riittävyys sekä kiihtyvään teollisuuskäyttöön, että kotitarvekäyttöön. Tuottamattomasta metsämaasta haluttiin siksi saada tuottavaa metsänparannuksella, metsäojituksella ja lannoittamisella. Huolena talouselämän saralta nähtiin metsien soistuminen.
Aitonevalla tyhjennettyjen turvealtaiden uusiokäyttöä alettiin pohtimaan jo varhain. Ensimmäiset metsänviljelykokeet aloittivat veljekset Peitsa ja Ilpo Mikola vuonna 1953. Vuonna 1964 suon metsityskokeita alkoi ylläpitämään Parkanoon uuden tutkimusaseman perustanut Metsäntutkimuslaitos.
Yhteensä kolmen vuosikymmenen aikana kokeita perustettiin Aitonevalle yli kaksikymmentä. Selvitettävänä oli niin mykoritsaymppäyksen tarpeellisuus, puiden istutustiheyden vaikutukset, eri puulajien soveltuvuus kuin eri lannoitteiden vaikutukset. Pitkäjänteisen tutkimustyön seurauksena Aitonevan tulosten pohjalta laadittiin maan ensimmäinen suonpohjan metsitysohje vuonna 1990.
Takaisin suoksi
Soiden metsittämisen jälkeen vuosituhannen vaihteen lähetessä kiinnostus Aitonevaa kohtaan muutti jälleen muotoaan. Kansainvälisellä tasolla kasvava huoli ympäristöä ja luonnon monimuotoisuutta kohtaan näkyi myös Suomessa ja oleellisesti sen hiilinieluina arvokkaiksi todetuissa soissa. Tämä toi Helsingin, Jyväskylän sekä Oulun yliopistot Kihniöön selvittämään tyhjennettyjen turvealtaiden biodiversiteettiä ja ennallistamismahdollisuuksia. (kuva 026)
Tulokset osoittautuivat varsin positiivisiksi. Soistuneiden laahakauhahautojen todettiin olevan lajiston monimuotoisuudeltaan liki verrattavissa luonnontilaisina säilyneisiin reuna-alueisiin. Biomassan nopea kertymä alkuvuosikymmeninä ylitti vanhojen soiden hiilikertymän lähes nelinkertaisesti. Ennallistettujen jyrsinturvekenttien luontainen rahkasammalkolonisaatio oli seurantatulosten perusteella voimakas ja kenttä oli edelleen hiilinielu, myös metaanipäästöjen ollen kohonneen luonnontilaisten soiden tasolle.
Aitonevan linnustoa ja kasvillisuutta tutkittiin 1990-luvun loppupuolella. Lintulajeja tavattiin tällöin yhteensä 30. Alueiden linnusto oli tutkimustulosten mukaan moninaisempaa kuin vertailukohteina olleiden luonnonitilaisten soiden, jota selittää metsäisten alueiden avosoita yleisesti parempi lintutiheys. Avoimilla soilla lajimäärät olivat selvästi muita tutkimusalueita korkeammat, mikä kertoo niiden monimuotoisuudesta elinympäristönä.
Linnusto oli pääosiin eteläsuomalaiselle maisemalle tyypillistä suo- ja metsälinnustoa. Yleisimpiä lajeja alueella olivat pajulintu, peippo ja metsäkirvinen, laskentojen ulkopuolella tavattiin avosuolla myös riekko.
Kasvillisuuskartoituksessa havaittiin kasvilajiston vaihtelevan suuresti alueittain. Kosteikkoalueilla vallitsi melko monipuolinen suokasvilajisto, kun taas koivikko- ja taimikkoalueilla oli pääosin kuiville ja karuille paikoille tyypillistä kasvillisuutta.
Suomen merkittävin soiden tutkimusalue
Aitonevaan kiteytyy pitkälti suomalaisen yhteiskunnan ja sen arvomaailman muutos.
Toisen maailmansodan aikainen polttoainepula kiinnitti katseet Kihniöön, jossa Aitonevan turvevarannot herätti valtion turvetutkijoiden mielenkiinnon. Puuteollisuuden merkityksen kasvaessa keskiössä oli niiden metsittäminen, kun taas myöhemmin tutkimusta tehtiin ympäristönäkökulmasta biodiversiteetin ja suoekosysteemin muutosten tutkimuksen kautta.
Ilmasto ja energia ovat yhteiskunnallisen keskustelun kestoteemoja edelleen 2020-luvulla. Niiden lomassa myös Suomen suot.