Aitonevan synty ulottuu kauas siitä, kun turpeen energiakäytön mahdollisuuksista ensikertaa Suomessa kiinnostuttiin. Soistuminen pohjoisessa Satakunnassa käynnistyi lähes 10 000 vuotta sitten mannerjäätikön vetäydyttyä luoteeseen ja maan noustua Yoldiamerestä. Luonnontilassaan 1100 hehtaarin mittainen Aitoneva on ollut Kihniön laajin yhtenäinen suoalue. Kun turvetuotantoa alettiin 1940-luvulla maassa aloittamaan, osoittautui Aitoneva edulliseksi niin sijaintinsa kuin suuren turvevarantonsa osalta.
Ennen turpeennoston aloittamista on suo muistelijoiden mukaan ollut pientä männynkäkkärää kasvavaa avosuota ja reunoiltaan rämettä. Sen pinta-ala oli alkuaikoina noin 564 hehtaaria ja turpeen paksuuden mitattiin olevan ydinalueilla viidestä kuuteen metriä. Turpeen pintakerrokset olivat pääsääntöisesti rahkaturvetta, syvemmissä kerroksissa puolestaan ollen runsaasti myös saraturvetta.
”Kyllä se oli iso se neva, taisi sitä kaikkiaan olla liki tuhat hehtaaria. Oli siinä joskus aikonaan ollu päällä iso mettä. Sen näki niistä puista, jokka nousi suosta, oli ne tukkia. Ja se kanto, jonka muistan ikäni, kun se sieltä kaivettiin ylös, sen läpimitta oli monta metriä.”
Vuonna 1943 on suon havainnoitu olleen osittain jännenevaa, osittain niittyvillaa ja rahkanevaa, sekä pienellä alalla keidassuoyhdistymän kermi-ruopparimpiyhdistelmää. Suon keskiosissa oli pieniä avosilmäkelampia ja pohjois-, etelä-, länsi- ja koilisosissa järviä ja pieniä suolampia. Sille leimallisuutta antoi aukea aapasoita muistuttava keskiosa, joka oli suurilta osin kalvakkanevaa ja jännenevaa.
Myös Aitonevan linnusto havaittiin rikkaaksi. Suolla pesi tuolloin yhteensä 16 eri lintulajia, niiden joukossa muun muassa niittykirvisiä, muuttohaukkoja, harmaalokkeja, laulurastaita ja muutamia eri sieppoja sekä peippoja. Lisäksi suolla ruokaili ja vieraili satunnaisesti myös 11 eri lajia, kuten esimerkiksi pääskyjä, varpushaukka, metso, teeri ja pyy.
Turvetuotannon alku muuttaa maisemaa
Syksyllä 1942 aloitettiin suon valmistelu tulevaa turpeennostoa varten ojitussuunnitelmien teolla. Laskuojakanavia kavettiin alueella 1570 metriä, kuivatusojia 9000 metriä ja salaojia 66 890 metriä. Suon vesiperäisyyden vuoksi alueen käyttöönotto vaati laajoja viemäritöitä.
Ojitusten ohella aloitettiin myös tarvittavan infrastruktuurin rakennus. Teitä rakennettiin kevään ja kesän aikana kahden kilometrin verran, jonka lisäksi valmistui myös majoituskäyttöä varten parakkiyhdyskunta sekä keittiö-, ruokala- ja konttorirakennukset.
Toiminta tarvitsi luonnollisesti osakseen paljon energiaa. Tätä varten rakentui Parkanosta Aitonevalle ulottuva kahdenkymmenen kilometrin mittainen syöttöjohto ikaalislaisen Leppäkosken Sähkö Oy:n toimesta. Pylväiden virkaa ajoivat lähistöltä kaadetut puut.
”Kun sinne Autionperälle tehtiin sähkölinjaa, niin sähköpylväät vietiin sinne kuorma-autolla. Loppumatkasta tie oli niin huono, että minä olin siellä hevosen kanssa. Ne siirrettiin sinne hevosella, kauas radan yli, se oli aika pitkälle, sanotaan siitä Aution Svanten kotoo, mutta sinne toiselle puolelle Niskokselle päin.”
Sähkölinjojen kanssa samoihin aikoihin Aitonevalle vedettiin myös puhelinlinja toimistoväen tarpeisiin. Välimatkojen ollessa suolla pitkiä, päädyttiin linjaa jatkamaan myöhemmin turvekentille asti hätätilanteita sekä työkoneita koskevia avuntarpeita varten.
”Uunihomma siinä oli se viimeinen. Sähkölinjoja ensinnä, ku kaikille koneille piti rakentaa se 20 kilovatin linja, jonka alla liikuteltiin sitä voimaa antavaa muuntajaa. Muuntajasta tuli semmonen 100 – 150 metriä pitkä kaapeli ja se käytti sitä konetta sitten, ja se meni kaapelin mitan ja sitten siirreettiin linjan alla muuntajaa taas niin palio, ku kaapeli salli. Sillä tehtiin edessuntakasi koko kesä.”
Aitonevan suurena etuna turvetuotantoa ajatellen oli valmiiksi lähellä sijaitseva Pori-Haapamäki rautatie. Tämän vuoksi normaaliraidetta ei suolle tarvinnut rakentaa neljää kilometriä enempää. Kapearaiteista ja tarpeen tullen liikuteltavaa rataa turpeen liikuttamiseksi tehtiin kymmeniä kilometrejä.
Rautatie ja kapearaiteinen
Kun polttoturvetta suunnitellaan vuosittain valmistuvan noin 45 000 – 50 0000 tonnia, ovat luonnollisesti myös hyvät kulkuyhteydet tarpeen. Tämän vuoksi Aitonevan suurena etuna oli jo ennestään noin neljän kilometrin etäisyydellä sijaitseva, ennen talvisotaa valmistunut Pori-Haapamäki rautatie.
Näin vuonna 1943 valmistui laitoksen aloittaessa liikennepaikka Pettukankaalle, jonne oma haara saatiin ulottumaan seuraavana vuonna. Pettukankaan laiturivaihe muuttui miehittämättömäksi seisakkivaiheeksi vuonna 1945. Haapamäen radan sulkeuduttua neljäkymmentä vuotta myöhemmin tuli Aitonevasta radan itäinen päätepiste.
Käytössä oli alkuvuosikymmeninä VR:ltä saatu vuokraveturi kuljettajineen, jonka kuitenkin korvasi pian Suo OY:n ostama oma veturi. Toiminnan laajennuttua 1970-luvulla rakennettiin ratapiha. Yksi veturi ei enää riittänyt vaan järjestelyjä vaadittiin. Kuljetukset siirtyivät kokonaan VR:n hallintaan.
Turvetta radalla kuljetettiin lopulta aina vuoteen 2001 saakka, jonka jälkeen radan kunnossapito lopetettiin paria vuotta myöhemmin.
”Aitonevalla oli kaksi pitkää raidetta ja välissä vaihteet, siinä venkslattiin edestakaisin, niin pysty toimiin. Käytössä oli viisitoista normaalia vaunua. Mutta se meidän veturi ei jaksanut vetää kuin neljä vaunua keralla sinne Pettukankaaseen. Matkaa sinne oli hiukan yli neljä kilometriä ja melkein koko matka kovaa ylämäkee. Nikkilän jälkeen ennen Pettukangasta oli viimeinen ankara nousu ja vielä mutka. Oikeastaan koko matka oli nousua.”
Tarve turpeen kuljettamiselle oli myös Aitonevan suuren suoalueen sisällä, josta nostettu turve täytyi saada toimitettua ulos. Tämän vuoksi rakennettiin suolle kulkemaan turpeennostopaikan mukaan liikuteltavissa oleva kapearaiteinen. Ratapölkkyinä käytettiin omalla sirkkelisahalla tehtyä tavaraa.
”Vuosina 1946 ja -47 olin lastausporukassa. Lastasimme kapearaiteisen vaunuista rautatievaunuihin turvetta. Vinssillä vedettiin koko vaunuletka, kymmenkunta vaunua, lastaussillalle täyttäen rautatievaunut täyteen ja samalla laskien vaunumäärän. Kapearaiteisen vaunuihin koottiin kentiltä lasti, joka tuotiin varsinaisen rautatien varteen lastauspaikalle. Kaksi kuutiota mahtui vaunuun.”
”Nokkamiehen kun piti pitää se kirjanpito, montako vaunua päivittäin menee ja kun ensi alakuun meni sataakin vaunua päivä, ja sitte ku minä olin viimeisiä vuosia, niin kerran yhtenä päivänä ajettiin viittätoista vaunua vaille tuhat.”